Nyt on luettu tuo Unkarilainen taulu. Vaikka se ei enää suoranaisesti liity suomenuskoon (muuten kuin että päähenkilö on edelleen vähän pihalla edellisen kirjan tapahtumien vuoksi), niin yliluonnollisen trillerin ja dekkarin risteytyksenä kirja toimii erinomaisesti. Karppi osaa kyllä loistavasti imaista lukijan tapahtumiin, ja tasapainoilee hyvin vihjeiden ripottelun ja lukijan älynystyröiden haastamisen välillä. Loppu on suorastaan interaktiivinen! Suosittelen.

Virolaisen kirjailijan Andrus Kivirähkin palkittu romaani Riihiukko (2000) on varsin miellyttävä tuttavuus. Humoristinen kirja kertoo vanhan ajan virolaisesta pikkukylästä. Kylän asukkaat ovat kristittyjä, mutta vanhat tavat ja uskomukset ovat yhä luonnollinen osa ihmisten elämää. Maagista realismia muistuttavassa juonessa vilisee mukana ihmisten lisäksi kansanperinteen hahmoja krateista, paroista ja metsänpeikoista lähtien. Jopa folkloristinen Piru on mukana kuvioissa - ja päätyy sekin aina yhtä ahneiden kyläläisten juonitteluissa altavastaajaksi. Koska kyse on Virosta, niin uskomukset ovat lähes identtisiä Suomen kanssa. Samalla kirja on (takakannen mukaan) terävä allegoria virolaisesta yhteiskunnasta ennen ja nyt. En tunne Viroa niin hyvin, että osaisin viimeiseen sanoa mitään, mutta joka tapauksessa kyseessä on hauska kirja. Suosittelen!

Näin Riihiukossa kuvataan sielujenpäivän yötä, siis kekriyötä:

***

Hämärän laskeuduttua alkoivat vainajien sielut ilmestyä talojen liepeille. Koirat rupesivat ensin haukkua räyskyttämään, mutta sitten räkytys hiljeni vinkumiseksi ja lakkasi kokonaan. Koirat olivat tunteneet mullan hajun ja ymmärsivät, etteivät nuo vieraat kuuluneet tähän maailmaan eikä heillä ollut mukanaan makoisia lihakimpaleita tai rouskuvia luita, joiden vuoksi olisi kannattanut pitää ääntä. He olivat pelkkää tomua. Se oli koirista kamalaa. Ne hiipivät koppiin ja tärisivät siellä koko yön.

Kaikilla sieluilla ei ollut pirttiä, missä niitä olisi odotettu, eikä kuumaksi lämmitettyä saunaa, minne olisi pantu valmiiksi tuhti ateria ja parhaat koivuvihdat. Oli yksinäisiä sieluja, joilla ei ollut omaisia ja joiden entiset asumukset olivat palaneet ja sukulaisetkin kuolleet. Sellaiset kuljeksivat nyt surkeina vieraiden talojen välissä ja kyyköttivät sukukuntineen jonkun räystään alla yhdessä kasassa kuin kastemadot. Jotkut menivät navettaan hakemaan suojaa ja etsimään seuraa, ja sieltä täältä kuului lehmien pelästynyttä ammumista, kun vainajat lypsivät niitä kylmillä sormillaan.

Onnekkaampia olivat ne sielut, joiden lapset ja lastenlapset olivat vielä elossa ja odottivat heitä kylään. Rääkän Reinon pirtti oli manalanväkeä täynnä. Siellä oli hänen vaimovainajansa, hänen vanhempansa ja niin ikään monen monta sukupolvea edesmennyttä ja unohdettua Rääkän väkeä. Joku erityisen vanha sielu ei tuntenut oikeastaan ketään, kukaan ei muistanut sen nimeä tai elinvuosia, mutta kun se kuitenkin oli tullut paikalle, kuului varmaan sekin jollain lailla Rääkän esivanhempiin. Sen annettiin istua rauhassa ja nauttia hetki maisesta elämästä, olihan sitä haudassa taas maattukin.

Minä voin suositella kanssa Riihiukkoa täydestä sydämestäni. Siitä on tehty mainio näytelmä Kokoteatterin toimesta ja olin katsomassa sen. Kuin myös katsoin saman kirjailijan Romeo ja Julia-kirjaan perustuvan näytelmän n. 6-7 kertaa (loppupäässä aloin saada vapaalippuja). Alho kertoikin Riihiukosta sen verran hyvin, että siirrynkin nyt tähän toiseen kirjaan. Kivirähkhän on siis tunnettu lähinnä absurdina kirjailijana ja se puoli tuleekin paremmin esiin Romeossa ja Juliassa. Kirja kertoo köyhän ja heikkomielisen paimenpojan ja metsäkauriin rakkaudesta käsittämättömän hervottomalla mustan huumorin ja kansanperinteen värittämällä tekstillä. Kielenkäyttö on jotain niin uskomatonta, että lähes koko ajan tekisi mieli nauraa ääneen. Kirja on hyvin pienikokoinen ja lyhyehkö, ja siinä on kuvia, niin että sen lukaiseminen ei vie kauan aikaa. Suosittelen ehdottomasti jokaiselle. Menkää varaamaan se kirjastosta nyt, ettei unohdu.

Youtubesta löytyy pätkät näistä loistavista näytelmistä.

Riihiukko:


Romeo ja Julia:

Hmm, mielenkiintoista. Pitää kyllä perehtyä muihinkin Kivirähkin kirjoihin. Sanovat, että kansantarustollisen aineksen käyttäminen romaaneissa on miehen tavaramerkki.

Riihiukossa minua huvitti ehkä eniten kuvaus siitä, miten erästä rotevaa nuorukaista, Enskaa, yritettiin saada kosimaan Rääkän Liinaa. Romanttisuuteen taipuvainen Liina ei oikein innostunut tuosta ilmeisen vähä-älyisestä, ruokottomalla kielenkäytöllä yksinkertaista mielenlaatuaan ilmaisevasta uhoojasta. Hauskaa siinä oli se, että jokainen meistä on varmasti joskus tavannut tai tuntenut "Enskan".

***

Nyt hän oli siis saapunut katsomaan Liinaa. Reino tarjosi vieraalle viinaa - olihan mies tullut kylmästä, lämmitelköön sisuksiaan. Enska joi ja sanoi:
"Sinne meni minne pitikin, saatana, kaadas toinen."
Hän tyhjensi toisenkin lasillisen. Reino kyseli:
"Mitenkäs siellä teilläpäin jaksellaan?"
"Samaa sontaa", Enska vastasi. "Vitunmoinen vauhti koko ajan. Ehdi paskallekaan."
Hän otti pöydältä silakan, taittoi sen kahtia, työnsi suuhunsa ja lisäsi:
"Aittamies oli tuolla tiellä. Perkele, munista pitäis hirttää koko äijä!"
Reino nauroi ja myönteli, mutta Liina, joka istui pöydän toisella puolella, kohautti olkapäitään ja kysyi:
"Miksi? Mitä varten?"
"Täh?" Enska ihmetteli. "Ai mitä? Niin, joo! No, perkele! Sehän on paskapää!"
"Mitä hän on sinulle tehnyt?"
"Minulle? Ei se minulle pysty paskaakaan tekemään!"
"Mitä sinä hänestä sitten haluat?"
"Mitä minä haluan?" Enska hämmentyi kokonaan. "Mitä minun pitäisi siitä mulkusta haluta? Painukoon saatana vittuun!"
"Miksi ihmeessä sinä sitten kerrot meille hänestä?" Liina kysyi.
"No..." Enska aloitti, mutta ei osannutkaan sanoa sen enempää ja jäi tärkeän ja vähän ärtyneen näköisenä istumaan hiljaa.

Enska on tutun oloinen kaveri. Kiitos tuosta pätkästä, Alho.

Maan kätkemät oli muuten ihan viihdyttävä kirja, tosin selkeästi lapsille tehty. Mutta ihan mukava, ja lapset tykkäsivät vielä enemmän, tosi jännittävä se oli 6 ja 8-vuotiaiden mielestä. Kertoo koulutytöstä, joka pääsee/joutuu erikoistunneille koulussaan, salaa "tavallisilta ihmisiltä" opettelemaan erityiskykyjensä käyttöä, leijutusta (ruumiista irtautumista), esineiden siirtelyä jne... ja sitten alkaa tapahtua kummia kun lapsia alkaa kadota. Maahisethan ne ovat asialla, ja siitä kehkeytyy jännittävä pelastusseikkailu. Tarinassa vilahtelee tonttuja, sinipiika, metsänneito, keijuja yms olentoja. Metsänpeitosta puhutaan, ja yritetään saada oksia sitomalla lapset vapaaksi, yms. Siis näitä vanhan kansan asioita nykyaikaan sijoitettuna.

hmmm... vaikuttaa mielenkiintoiselta. Mikähän oli tuon teoksen alkuperäinen viron kielinen nimi? Ajattelin että voisin sen hommata jostakin itselleni...

Alkuperäinen nimi on Rehepapp ehk November. Kirjailija on siis Andrus Kivirähk, en ole varma miten tuo sukunimi taipuu suomessa (-rähkan, -rähkin).

Luin vastikään Pekka Halosen Peuraheimon. Kirjailija vaikutti tuntevan hyvin aiheensa eli muinaissuomalaista "shamanismia", mutta ei se kovin sujuvaa luettavaa ollut. Kerronta tökki mielestäni - aivan kuin kirjailija olisi pistänyt välillä käsikirjoituksen sivuun pariksi vuodeksi ja sitten jatkanut lukematta kunnolla mitä oli aikaisemmin kirjoittanut. Tai sitten hän on kirjoittanut ensin vain ne kohdat, joilla on hänelle itselleen eniten merkitystä ja sutaissut sitten häthätää jonkinlaisen tarinan kulun näiden "kohokohtien" väliin. Mutta en kadukkaan sen lukemista. Tai kuten "Suuri Ajattelija" P. Väyrynen on (melkein) sanonut: "En suosittele, enkä ole suosittelemattakaan - pikemminkin päin vastoin!"

Mikko Karpin kolmas teos on lyhyt mutta intensiivinen Sateen varjo. Kirja on hyvin tiivis ja kasassa pysyvä paketti, yhtään ylimääräistä rönsyä ei ole. Jännitys pysyy tästä syystä koko ajan yllä. Karppi jatkaa etevästi psykiatrian ja mytologian/mysteerien rajan hämärtämistä, eikä lukija voikaan ennustaa, millaiseen ratkaisuun kirja päättyy ja millaiseen todellisuuteen ratkaisu liittyy.

Suosittelen! Rivien välistä voi halutessaan löytää myös kannanottoja rikostenhallintaan liittyviin kipeisiin kysymyksiin, vaikkakaan kirjaa ei voi eikä kannatakaan tulkita kirjoittajan agendan julistuskanavaksi - kyseessä on kaunokirjallisuus.

Kirjastosta löytyi perjantaina sekä Peuraheimo että Helena Wariksen Uniin piirretty polku. Ensimmäinen oli vallan luettava, puhumattakaan siitä että oli mukavaa lukea välillä pronssikausifantasiaa. Uniin piirrettyä polkua taas en voi suositella kuin korkeintaan puhtaana metsäpyörintäfantasiana vaikka se muinaissuomalaista väittääkin olevansa. Tarjolla on epämääräinen viritelmä sarvikypäräviikinkejä ja villapaitoja. Myöskin uskonmaailma vaikuttaa olevan puhdasta puuppaa. Harvemmin jää kirja kesken, mutta tuota en kyllä jaksa pidempään katsella. Ainoa hyvä puoli että siitä ei pitänyt maksaa...

Minulla on tällä hetkellä kesken Siri Kolun Metsän pimeä. Olen noin puolessa välissä eli olen vähän jäävi kommentoimaan mutta hyvältä vaikuttaa. Odotukset ainakin on takakansitekstin perusteella korkealla.
Palaan kertomaan miten kävi

Myöhemmin// Jees, oli hyvä kirja. Suomenusko ei ollut kyllä oikeastaan missään osassa, mutta metsä todellakin oli. Kannattaa lukea!

kirjastossa käydessäni osui käteeni arto paasilinnan ,Kymmementuhatta vuotta Historjan kuvia Suomen kansan vaelluksesta.
kuvitus Hannu Lukkarinen . Mukaansa tempaava kerrontaa kuten arto paasilinnalta voi odottaa , 125 sivua suomalaisten esi historiasta aina
1980 luvulle asti huumoria unohtamatta ja kuvitus ensi luokkaista katseltavaa.